Too late, I'm dead.

Ja taas mietin elämää, kuolemaa ja rakkautta.. En vaan mahda sille mitään että mietin jatkuvasti maailmaa suurempia kysymyksiä. Jos ihmisen voi jotenkin repiä palasiksi, rakkaudella siinä onnistuu. Kai joku on joskus repinyt sielustani sen tärkeimmän palasen, ei sitä voi tietää. Elämä ei tunnu elämältä, löydän kaikesta kuolemaa ja epätoivoa mihin ikinä katsonkin.
Silmät on sielun peili, ja ihminen näkee itsensä kaikessa kun osaa katsoa oikeasta näkökulmasta.

Plussapuolena kaikessa tässä paskassa on se, että olen saanut inspiraation kirjan/novellin kirjoittamiseen, jonkinlainen kauhutrillerijännäri, verta ja suolenpätkiä meiningillä. Ja olen kirjoitellut lyhyitä runoja ja aatteita, tosin ei niissä mitään järkeä ole. Vittu.

Kaikki vaan tuntuu niin epätodelliselta ja omituiselta. Lähiaikoina näkemäni unetkin ovat lähinnä järkyttäviä painajaisia, joissa kävelen ruumiinosien päällä ja joka puolella haisee veri, ja kaikki tuntemani ihmiset hyökkäävät kimppuuni lyöden, potkien, ampuen, repien ja syöden minua, ja minä vain olen paikallani ja katson kun raajojani revitään palasiksi. Nukkuminen oli joskus kivaa..

Ja tässä runo joka ainakin itselläni herätti ajatuksia.

"Meille ei tule vapautta
vaikka pääsisimme selleistä ulos
vaikka häkkejä ei olisi
vaikka jalkaraudat muuttuisivat ruusukkeiksi
me emme vapaudu
elleivät ajatuksemme virtaa syyttävinä
ja omatunto paljasta syyllisiä
sisällämme, sieluissamme, sydämissä

kun kyyneleet valuvat silmistä
ja kaikkialta keihäät sinut lävistävät
muuri murtuu
seinä sortuu
kaikki kahleet putoavat
sydämessä soi laulu
rajaton vapaus siivillensä nousee"

- Timo K. Mukka, Kadotettu